Toimiston seinät kaikuvat kylmyyttä ja henkistä tyhjyyttä. Sormet iskevät näppäimistöön liioitellulla voimalla ja nakuttava ääni porautuu suoraan hermojen ytimeen. Kurkkua kuivaa ja hengitys on hankalaa. Keuhkoissa rahisee kuin ne olisivat kyllästetty askillisella tupakkaa edellisenä iltana. Hengästyttää kuin olisi juuri juossut portaat ylös. Kylmähiki tuntuu kasvoilla. Sormet hierovat ohimoita samalla kun silmäluomet painuvat tiukasti kiinni yrittäen pysäyttää loistevalaisimien kelmeän valon. Tietokoneen tuulettimen hurina täyttää koko kuolleen tilan, johon toimisto on hetkellisesti vajonut. Ajatukset kiertävät päässä loputonta ympyräänsä.
”Vituttaa ja ahdistaa. Olet samalla vihainen ja surullinen. Mutta miksi? Arkitodellisuus on kylmää ja tyhjää. Elämä ympärillä teennäistä. Menee hyvin, mutta menköön. Mikä on tärkeää?” Ääni sisällä kuiskii, vai tuleeko se sittenkin vierestä. Sitä ei voi paikallistaa, mutta sen viettelevän kuiskauksen sanomasta ei voi erehtyä; ”Perspektiiviä, perkele! Katso kurjuutta silmiin ja haistata vitut. Vedä perseet ja pane tuntematonta. Ilman ajatusta, saati tunnetta. Laukea yöllä, oksenna pahaolo aamulla ulos nojaten likaiseen posliiniin. ”
Kävely suoraan harmaata massaa vastaan keskellä ruuhka-aikaa. Ihmisten paino omaa ruumista vasten tuntuu ahdistavalta. Kylmä vesisade iskee jäätävästi kasvoille. Kaikki lausutut tyhjät sanat loukkaavat pinnallista mieltä. Hän tekee töitä kuin hullu. Stressi aiheuttaa vihlovaa päänsärkyä ja tarpeetonta vittuilua. Pahaolo kohdistuu viattomaan sivustakatsojaan.
Hän seisoo kolisevassa raitiovaunussa, jossa leijaileja ihmisten haju, hiki ja kusi, kuvottavat. Hän ottaa tukea kylmästä metallitolpasta. Mutisee silmät kiinni itsekseen, kuin takaosassa nuokkuva juoppo. Hän mulkaisee vieressä istuvaa, ylipainoista perheenäitiä halveksuvasti ja vihaisesti, ilman syytä. Onko millään mitään syytä tässä harmaassa maailmassa. Hermoromahdus saattaa odottaa jo seuraavalla pysäkillä.
Hän juo kaksin käsin ja juoksee baarista toiseen. Täyttää vapaa-aikaa epätoivon vimmalla ja minimoi toimettomuutta. Tapaa ihmisiä, elää pinnallisesti ja käyttäytyy ylimielisesti. Flirttailee ja vittuilee, juo ja panee. Ahdistus kasvaa, mutta samalla luo pysähtymisen pelkoa. Hän ei uskalla antaa aikaa. Itselleen, eikä muille. Hän nakertaa hitaasti pohjan omalta olemassaololtaan.
Mikä meitä vaivaa? Ryvemme omassa yltäkylläisyydessä ja ahdistumme riittämättömyyden tunteesta. Ymmärtämättä mitään mikä olisi kaunista, jos mikään edes on kaunista. Millaista olisi jos ei ole mitään? Emme tule kokemaan sitä koskaan, mutta silti kuvitellaan elävämme siinä.
Katso kurjuutta silmiin. Hän pysähtyy kadunreunaan väsyneen, itsensä kastelleen kadunmiehen luo. Katsoo ja ajattelee. ”Perspektiiviä perkele”.
Päivät toistuvat samanlaisina. Aamulla ylös, toimistoon. Teeskentele, että olet kiinnostunut niiiden ihmisten tekemisistä, joiden kanssa olet joutunut samalle hiekkalaatikolle. ”Meidän isä on parempi kuin teidän isä”. Kinastelu jatkuu. Kuka on luokan mallioppilas, kenen palkkaluokkaa nostetaan. Kuka saa tehdä enemmän työtä, joka ei tuo tyydytystä. Kuka saa uhrata enemmän aikaansa ja henkistä hyvinvointiaan tehtävään, joka ei tule koskaan loppumaan. Työhön, joka on olemassa vain oman itsensä vuoksi, kuin paradoksi. Mitä enemmän teet tulosta, sitä enemmän sitä täytyy tehdä lisää. Hakemuksia, kauppoja, sopimuksia, yhtä kaikki. Päivät täyttyvät, muttei sisällöllä. Silti, ihminen pitää hetkistä kiinni hullun lailla, koska ymmärtää, että jos hän irrottaa tästä, jäljelle jää vain tyhjyys. Ja kyvyttömyys täyttää se jollain merkityksellisellä. Mikä meitä vaivaa? ”Perspektiiviä, perkele”, sitä täällä kaivataan.
Palkka tulee tilille joka kuukausi ja joka kuukausi se myös kulutetaan. Ylläpidetään elämää, joka on rakentunut jonkun ennalta annetun standardin varaan. Mitä suurempi palkka sitä enemmän standardia. Tavaratalohelvetin sinfonia ja kuolleiden aamunkoitto. Ihmisiä ja tavaroita kulutetaan, kunnes ne menevät rikki, jonka jälkeen ne vaihdetaan. Jaetaan latteuksia ja tyhjiä tunteita.
Mies makaa sängyllään ja tuijottaa kattoon. Kuka katsoo takaisin. Kuka katsoo meitä. Katso kurjuutta silmiin. Vanhus kuolee jossain asuntoonsa kun yksinäisyyden heikentämä sydän lakkaa lyömästä. Kuukausia myöhemmin huoltomies löytää muumioutuneen ruumiin. Iltapäivälehti saa otsikkonsa ja vanhus rauhansa. Mikä se sellainen kohtalo on? Mitä kurjuus on? Tyhjyyttä ja ahdistusta.
Kaupungin äänet vihlovat korvissa ja valot särkevät silmiä. Hermoromahdus odottaa seuraavalla pysäkillä, mies odottaa tuomittuna junaa. Menikö se jo vai onko se vasta tulossa? Kaikki hämärtyy mielessä. Ajatukset kiertävät päässä loputonta ympyräänsä. Ympärillä on ihmisiä, mutta mieli on yksin.
Junan ääni kuuluu ja valot lähestyvät aamun hämärässä. Syysaamu. On jo melko kylmää. Mies nostaa takkinsa kaulusta. Keho värisee vielä kerran tuulessa ja viimassa. Juna lähestyy. Sen vauhti hiljenee, mutta massa on valtava. Mies tuntee sen jalkojensa alla. Hän sulkee silmänsä ja huokaa syvään ennen kuin astuu alas laiturilta. Hän ehtii juuri haistamaan ratapölkkyjen märän puun hajun sekä kiskojen rasvan. Hän ehtii juuri tuntea sepelin rikkovan kämmänen ihon kaatuessaan ennen kuin kaikki äänet, hajut ja tunteet häviävät yhtä väkivaltaisesti kuin ne on joskus annettu.
”Vituttaa ja ahdistaa. Olet samalla vihainen ja surullinen. Mutta miksi? Arkitodellisuus on kylmää ja tyhjää. Elämä ympärillä teennäistä. Menee hyvin, mutta menköön. Mikä on tärkeää?” Ääni sisällä kuiskii, vai tuleeko se sittenkin vierestä. Sitä ei voi paikallistaa, mutta sen viettelevän kuiskauksen sanomasta ei voi erehtyä; ”Perspektiiviä, perkele! Katso kurjuutta silmiin ja haistata vitut. Vedä perseet ja pane tuntematonta. Ilman ajatusta, saati tunnetta. Laukea yöllä, oksenna pahaolo aamulla ulos nojaten likaiseen posliiniin. ”
Kävely suoraan harmaata massaa vastaan keskellä ruuhka-aikaa. Ihmisten paino omaa ruumista vasten tuntuu ahdistavalta. Kylmä vesisade iskee jäätävästi kasvoille. Kaikki lausutut tyhjät sanat loukkaavat pinnallista mieltä. Hän tekee töitä kuin hullu. Stressi aiheuttaa vihlovaa päänsärkyä ja tarpeetonta vittuilua. Pahaolo kohdistuu viattomaan sivustakatsojaan.
Hän seisoo kolisevassa raitiovaunussa, jossa leijaileja ihmisten haju, hiki ja kusi, kuvottavat. Hän ottaa tukea kylmästä metallitolpasta. Mutisee silmät kiinni itsekseen, kuin takaosassa nuokkuva juoppo. Hän mulkaisee vieressä istuvaa, ylipainoista perheenäitiä halveksuvasti ja vihaisesti, ilman syytä. Onko millään mitään syytä tässä harmaassa maailmassa. Hermoromahdus saattaa odottaa jo seuraavalla pysäkillä.
Hän juo kaksin käsin ja juoksee baarista toiseen. Täyttää vapaa-aikaa epätoivon vimmalla ja minimoi toimettomuutta. Tapaa ihmisiä, elää pinnallisesti ja käyttäytyy ylimielisesti. Flirttailee ja vittuilee, juo ja panee. Ahdistus kasvaa, mutta samalla luo pysähtymisen pelkoa. Hän ei uskalla antaa aikaa. Itselleen, eikä muille. Hän nakertaa hitaasti pohjan omalta olemassaololtaan.
Mikä meitä vaivaa? Ryvemme omassa yltäkylläisyydessä ja ahdistumme riittämättömyyden tunteesta. Ymmärtämättä mitään mikä olisi kaunista, jos mikään edes on kaunista. Millaista olisi jos ei ole mitään? Emme tule kokemaan sitä koskaan, mutta silti kuvitellaan elävämme siinä.
Katso kurjuutta silmiin. Hän pysähtyy kadunreunaan väsyneen, itsensä kastelleen kadunmiehen luo. Katsoo ja ajattelee. ”Perspektiiviä perkele”.
Päivät toistuvat samanlaisina. Aamulla ylös, toimistoon. Teeskentele, että olet kiinnostunut niiiden ihmisten tekemisistä, joiden kanssa olet joutunut samalle hiekkalaatikolle. ”Meidän isä on parempi kuin teidän isä”. Kinastelu jatkuu. Kuka on luokan mallioppilas, kenen palkkaluokkaa nostetaan. Kuka saa tehdä enemmän työtä, joka ei tuo tyydytystä. Kuka saa uhrata enemmän aikaansa ja henkistä hyvinvointiaan tehtävään, joka ei tule koskaan loppumaan. Työhön, joka on olemassa vain oman itsensä vuoksi, kuin paradoksi. Mitä enemmän teet tulosta, sitä enemmän sitä täytyy tehdä lisää. Hakemuksia, kauppoja, sopimuksia, yhtä kaikki. Päivät täyttyvät, muttei sisällöllä. Silti, ihminen pitää hetkistä kiinni hullun lailla, koska ymmärtää, että jos hän irrottaa tästä, jäljelle jää vain tyhjyys. Ja kyvyttömyys täyttää se jollain merkityksellisellä. Mikä meitä vaivaa? ”Perspektiiviä, perkele”, sitä täällä kaivataan.
Palkka tulee tilille joka kuukausi ja joka kuukausi se myös kulutetaan. Ylläpidetään elämää, joka on rakentunut jonkun ennalta annetun standardin varaan. Mitä suurempi palkka sitä enemmän standardia. Tavaratalohelvetin sinfonia ja kuolleiden aamunkoitto. Ihmisiä ja tavaroita kulutetaan, kunnes ne menevät rikki, jonka jälkeen ne vaihdetaan. Jaetaan latteuksia ja tyhjiä tunteita.
Mies makaa sängyllään ja tuijottaa kattoon. Kuka katsoo takaisin. Kuka katsoo meitä. Katso kurjuutta silmiin. Vanhus kuolee jossain asuntoonsa kun yksinäisyyden heikentämä sydän lakkaa lyömästä. Kuukausia myöhemmin huoltomies löytää muumioutuneen ruumiin. Iltapäivälehti saa otsikkonsa ja vanhus rauhansa. Mikä se sellainen kohtalo on? Mitä kurjuus on? Tyhjyyttä ja ahdistusta.
Kaupungin äänet vihlovat korvissa ja valot särkevät silmiä. Hermoromahdus odottaa seuraavalla pysäkillä, mies odottaa tuomittuna junaa. Menikö se jo vai onko se vasta tulossa? Kaikki hämärtyy mielessä. Ajatukset kiertävät päässä loputonta ympyräänsä. Ympärillä on ihmisiä, mutta mieli on yksin.
Junan ääni kuuluu ja valot lähestyvät aamun hämärässä. Syysaamu. On jo melko kylmää. Mies nostaa takkinsa kaulusta. Keho värisee vielä kerran tuulessa ja viimassa. Juna lähestyy. Sen vauhti hiljenee, mutta massa on valtava. Mies tuntee sen jalkojensa alla. Hän sulkee silmänsä ja huokaa syvään ennen kuin astuu alas laiturilta. Hän ehtii juuri haistamaan ratapölkkyjen märän puun hajun sekä kiskojen rasvan. Hän ehtii juuri tuntea sepelin rikkovan kämmänen ihon kaatuessaan ennen kuin kaikki äänet, hajut ja tunteet häviävät yhtä väkivaltaisesti kuin ne on joskus annettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti