Huoneessa vallitsevan syvän ja merkitsevän hiljaisuuden rikkoo terävä, mutta karhea ääni. Jo tovin hiljaa istunut mies selvittää kurkkuaan. Keski-ikäinen, hillitysti pukeutunut nainen, nyökkää sen merkiksi, että hän toivoisi miehen jatkavan. Kuitenkin siten tyynesti, että ilmaisee myös ymmärtävänsä sanojen asettelun hankaluuden eikä pahastu vaikka mies ottaa aikansa. Miksi hän haluaisi avautua ventovieraalle? Kuka hänet tänne pyysikään tulemaan? Vai oliko ajatus alunperin hänen itsensä? Yksi asia on varmaa, hän on eksyksissä, kiertää kehää oman olemassaolonsa ympäri. Miten sellaisen solmun voi avata?
Tuntuu kuin olisi kulunut monta pitkää minuuttia ennenkuin mies aloittaa hiljaisella ja matalalla äänellään. Nainen nojautuu lähes huomaamattomasti hieman eteenpäin. Hänen täytyy nähdä vaivaa kuullakseen sanat, vaikka ikkunat eivät juurikaan päästä läpi kadulta kuuluvaa liikenteen sekä ohi kulkevan elämän taustakohinaa.
”No, aloitetaan helpoimmasta. Nikotiini, tupakka. Se on sellainen perinteinen kertomus. Olen pysyvästi riippuvainen, mutta väliaikaisesti parantumaan päin, vaikkakin taas viime viikkoina on niitä lipsahduksia sattunut. Heikoilla hetkillä, erityisesti kun alkoholi alentaa itsekontrollin ja vääristää arviointikyvyn. Silloin fyysinen aistikokemus aiheuttaa monimutkaisen psykosomaattisen ketjureaktion ja ei aikaakaan kun keuhkot kyllästyy taas savulla. Ja nikotiini aiheuttaa lyhytaikaisen nautinnon, johon aivot reagoivat liioitellusti.”
”Toiseksi kofeiini, kahvi. Tylsää ja sallittua. Perinteistä ja jopa suositeltavaa. Täyttää riippuvuuden kriteerit yhtä kaikki. Ilman päivän ensimmäistä annosta vierotusoireet syntyy ennenkuin huomaankaan. Päätä vihloo ja fyysinen väsymys on ylivoimainen. Ja minkä nautinnon se sitten parhaimmillaan antaakaan. Taivaallinen maku ja pelkkä tuoksukin on jo huumaava. Heikoimpina hetkinä, silloin kun on vajonnut pohjalle tai tilanne näyttää epätoivoiselta, niin jopa lähinnä kuravettä muistuttava väljähtänyt ja laimea litku kelpaa ilman vastalauseita. Koko juttu liittyy jotenkin niin helvetin perinteisiin arvoihin että en tiedä pitäisikö ylpeillä vai häpeillä. Työhön, suomalaisuuteen, juhlatilaisuuksiin, teennäisiin hetkiin kun kahvikupit kilisee, tehokkaisiin uraidiootteihin ja kaupparatsujuntteihin, jotka maailmalla ihmettelevät kummallista maitokahvia.”
”Kannabis, pilvi. Vähän muinaishistoriaa. Yksi elämänvaihe, josta edelleen vahva muistijälki ja ristiriitaiset tunteet. Synkimmän vaiheen henkinen pahoinvointi on niin vahvana mielessä, että satunnainen käyttö ei juuri mielihyvää aiheuta. Lähinnä tympeyttä ja ahdistuneisuutta.”
”Alkoholi, kuningas alkoholi. Erinomaisen hankala suhde. Keinotekoinen keino vapautua arjen keinotekoisesta vankilasta. Toisaalta keino sosialisoida ja irtautua, toisaalta keino turruttaa kaikki ajatukset ja halut. Puhumattakaan kunnianhimosta. Tekosyy tuulettaa ajatuksia ja unohtaa. Aiheuttaa jälkitautina masennusta ja ahdistukseen. Hmm. Työn vastapaino. Ehdottoman tapasidonnainen ja kontekstista riippuva päihde. Toisaalta myös hyvin fyysinen riippuvuussuhde. Sen maku, haju ja sen aiheuttama fyysinen reaktio kaikki ylläpitävät tarvetta. Juuri nyt hallinnassa, mutta potentiaalisesti erittäin vaarallinen. Haitallinen kai jo tässä määrin.”
”Työnarkomania. Olen jo pitkään rakentanut omaa identiteettiäni tämän varaan ja sen onkin ollut melkoinen virhe. Olen niin vahvasti kiinni suorittamisessa etten uskalla irtautua. Mikään ei velvoita tekemään sitä ylimääräistä panosta, mutta teen sen silti. Ehkä pelko ajaa siihen. Pelko, että menettäisin työn ja tuntisin itseni täysin tyhjäksi, säälittäväksi. Ja jäisi aivan liikaa aikaa, jota en osaisi täyttää millään muulla tavalla. Kuitenkin, kun rakennan tätä identiteettiäni, työminää, uraa, mitä vain, tiedän että sen perusta on pettävä. Tiedän jo valmiiksi, että työ on toisarvoista tai oikeastaan itseisarvoista. Rakennelma, joka pitää itse itseään koossa. Sitä tehdään vain sen itsensä vuoksi, mutta olemme rakentaneet siitä kokonaisen elämän, maailman. Vaikka välillä yritänkin ottaa tietoisia irtiottoja, en kuitenkaan uskalla viedä loppuun ja ne jäävät säälittäviksi yrityksiksi.”
Mies huokaa syvään ja tuijottaa naisen ohi. Hän näkee ikkunasta avautuvan kaupungin siluettiin. Nainen ei sano mitään. Hän katsoo rauhallisesti miestä, muttei tuijota. Hän korjaa silmälasiensa asentoa ja ottaa kasvoilleen lempeän ilmeen. Iltapäivän aurinko täyttää huoneen valolla, jossa huoneessa leijaleva pöly näyttää usvalta. Mies jatkaa;
”Läheisriippuvuus. Tämä on vaikea. Ei lainkaan yksiselitteinen. Elämä täytyy täyttää ihmisillä sen takia kai me täällä loppujen lopuksi olemme. Ja kuka nyt yksin haluaisi olla? Ystäviä, tuttavia, ryyppykavereita, kollegoja, läheisiä, sukulaisia, rakastajia. Keitä vaan joihin voi kiinnittyä, joihion voi peilata itseään. Minulla on valtava läheisyyden tarve ja takerrun jopa pakonomaisesti ihmisiin. sen kääntöpuolella on pelko kiinnittymisestä, pelko takertumisesta, pelko sitoutumisesta ja itsensä luovuttamisesta. Ahdistun siitä, että olen liian lähellä, mutta toisaalta ahdistun kun olen yksin. Siksi kai leikittelen ihmisillä, mikä onkin henkisesti ja sosiaalisesti tuhoisaa. Lähinnä kai kuitenkin itsetuhoisaa. Maailma pärjää kyllä ilman minua, mutta minä en ilman maailmaa.”
Mies pysähtyy kirjaimellisesti. Suu jää raolleen, silmät tuijottavat tyhjyyteen. Lihaskaan ei liikahda. Tuntuu ettei mies edes hengitä enää. Hiljaisuutta jatkuu sekunteja, jotka pitkittyvät. Naisen silmäkulmat kohoavat hieman. Huolestunut ilme nousee kasvoille. Hän vetää kevyesti henkeä sanoakseen jotain, rikkoakseen hiljaisuuden kun mies yhtäkkiä jatkaa;
”Ajatus on ensin... ahdistava. Toisaalta, sen jälkeen hyvinkin... vapauttava. Juuri niin, vapauttava. Riippuvuuksien ja henkisen vankilan runtelema ihminen voi pienellä oivalluksella irtautua itselleen punomasta verkosta. Maailma pärjää kyllä ilman minua. Ja siksi voinkin tehdä juuri sitä mitä haluan.”
Ohiajavan bussin kuljettaja soittaa torvea, jonka ääni kantautuu yhtäkkiä sisälle huoneeseen asti. Punaisia valoja päin juossut lapsi säikähtää niin, että on kaatua kadulle. Mies ei reagoi. Hän hymyilee. Hiljaisuus on laskeutunut takaisin ja horisontin taakse hiipuva valo luo viileää rauhallisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti