Kaikki elämäni riippuvuudet

Huoneessa vallitsevan syvän ja merkitsevän hiljaisuuden rikkoo terävä, mutta karhea ääni. Jo tovin hiljaa istunut mies selvittää kurkkuaan. Keski-ikäinen, hillitysti pukeutunut nainen, nyökkää sen merkiksi, että hän toivoisi miehen jatkavan. Kuitenkin siten tyynesti, että ilmaisee myös ymmärtävänsä sanojen asettelun hankaluuden eikä pahastu vaikka mies ottaa aikansa. Miksi hän haluaisi avautua ventovieraalle? Kuka hänet tänne pyysikään tulemaan? Vai oliko ajatus alunperin hänen itsensä? Yksi asia on varmaa, hän on eksyksissä, kiertää kehää oman olemassaolonsa ympäri. Miten sellaisen solmun voi avata?

Tuntuu kuin olisi kulunut monta pitkää minuuttia ennenkuin mies aloittaa hiljaisella ja matalalla äänellään. Nainen nojautuu lähes huomaamattomasti hieman eteenpäin. Hänen täytyy nähdä vaivaa kuullakseen sanat, vaikka ikkunat eivät juurikaan päästä läpi kadulta kuuluvaa liikenteen sekä ohi kulkevan elämän taustakohinaa.

”No, aloitetaan helpoimmasta. Nikotiini, tupakka. Se on sellainen perinteinen kertomus. Olen pysyvästi riippuvainen, mutta väliaikaisesti parantumaan päin, vaikkakin taas viime viikkoina on niitä lipsahduksia sattunut. Heikoilla hetkillä, erityisesti kun alkoholi alentaa itsekontrollin ja vääristää arviointikyvyn. Silloin fyysinen aistikokemus aiheuttaa monimutkaisen psykosomaattisen ketjureaktion ja ei aikaakaan kun keuhkot kyllästyy taas savulla. Ja nikotiini aiheuttaa lyhytaikaisen nautinnon, johon aivot reagoivat liioitellusti.”

”Toiseksi kofeiini, kahvi. Tylsää ja sallittua. Perinteistä ja jopa suositeltavaa. Täyttää riippuvuuden kriteerit yhtä kaikki. Ilman päivän ensimmäistä annosta vierotusoireet syntyy ennenkuin huomaankaan. Päätä vihloo ja fyysinen väsymys on ylivoimainen. Ja minkä nautinnon se sitten parhaimmillaan antaakaan. Taivaallinen maku ja pelkkä tuoksukin on jo huumaava. Heikoimpina hetkinä, silloin kun on vajonnut pohjalle tai tilanne näyttää epätoivoiselta, niin jopa lähinnä kuravettä muistuttava väljähtänyt ja laimea litku kelpaa ilman vastalauseita. Koko juttu liittyy jotenkin niin helvetin perinteisiin arvoihin että en tiedä pitäisikö ylpeillä vai häpeillä. Työhön, suomalaisuuteen, juhlatilaisuuksiin, teennäisiin hetkiin kun kahvikupit kilisee, tehokkaisiin uraidiootteihin ja kaupparatsujuntteihin, jotka maailmalla ihmettelevät kummallista maitokahvia.”

”Kannabis, pilvi. Vähän muinaishistoriaa. Yksi elämänvaihe, josta edelleen vahva muistijälki ja ristiriitaiset tunteet. Synkimmän vaiheen henkinen pahoinvointi on niin vahvana mielessä, että satunnainen käyttö ei juuri mielihyvää aiheuta. Lähinnä tympeyttä ja ahdistuneisuutta.”

”Alkoholi, kuningas alkoholi. Erinomaisen hankala suhde. Keinotekoinen keino vapautua arjen keinotekoisesta vankilasta. Toisaalta keino sosialisoida ja irtautua, toisaalta keino turruttaa kaikki ajatukset ja halut. Puhumattakaan kunnianhimosta. Tekosyy tuulettaa ajatuksia ja unohtaa. Aiheuttaa jälkitautina masennusta ja ahdistukseen. Hmm. Työn vastapaino. Ehdottoman tapasidonnainen ja kontekstista riippuva päihde. Toisaalta myös hyvin fyysinen riippuvuussuhde. Sen maku, haju ja sen aiheuttama fyysinen reaktio kaikki ylläpitävät tarvetta. Juuri nyt hallinnassa, mutta potentiaalisesti erittäin vaarallinen. Haitallinen kai jo tässä määrin.”

”Työnarkomania. Olen jo pitkään rakentanut omaa identiteettiäni tämän varaan ja sen onkin ollut melkoinen virhe. Olen niin vahvasti kiinni suorittamisessa etten uskalla irtautua. Mikään ei velvoita tekemään sitä ylimääräistä panosta, mutta teen sen silti. Ehkä pelko ajaa siihen. Pelko, että menettäisin työn ja tuntisin itseni täysin tyhjäksi, säälittäväksi. Ja jäisi aivan liikaa aikaa, jota en osaisi täyttää millään muulla tavalla. Kuitenkin, kun rakennan tätä identiteettiäni, työminää, uraa, mitä vain, tiedän että sen perusta on pettävä. Tiedän jo valmiiksi, että työ on toisarvoista tai oikeastaan itseisarvoista. Rakennelma, joka pitää itse itseään koossa. Sitä tehdään vain sen itsensä vuoksi, mutta olemme rakentaneet siitä kokonaisen elämän, maailman. Vaikka välillä yritänkin ottaa tietoisia irtiottoja, en kuitenkaan uskalla viedä loppuun ja ne jäävät säälittäviksi yrityksiksi.”

Mies huokaa syvään ja tuijottaa naisen ohi. Hän näkee ikkunasta avautuvan kaupungin siluettiin. Nainen ei sano mitään. Hän katsoo rauhallisesti miestä, muttei tuijota. Hän korjaa silmälasiensa asentoa ja ottaa kasvoilleen lempeän ilmeen. Iltapäivän aurinko täyttää huoneen valolla, jossa huoneessa leijaleva pöly näyttää usvalta. Mies jatkaa;

”Läheisriippuvuus. Tämä on vaikea. Ei lainkaan yksiselitteinen. Elämä täytyy täyttää ihmisillä sen takia kai me täällä loppujen lopuksi olemme. Ja kuka nyt yksin haluaisi olla? Ystäviä, tuttavia, ryyppykavereita, kollegoja, läheisiä, sukulaisia, rakastajia. Keitä vaan joihin voi kiinnittyä, joihion voi peilata itseään. Minulla on valtava läheisyyden tarve ja takerrun jopa pakonomaisesti ihmisiin. sen kääntöpuolella on pelko kiinnittymisestä, pelko takertumisesta, pelko sitoutumisesta ja itsensä luovuttamisesta. Ahdistun siitä, että olen liian lähellä, mutta toisaalta ahdistun kun olen yksin. Siksi kai leikittelen ihmisillä, mikä onkin henkisesti ja sosiaalisesti tuhoisaa. Lähinnä kai kuitenkin itsetuhoisaa. Maailma pärjää kyllä ilman minua, mutta minä en ilman maailmaa.”

Mies pysähtyy kirjaimellisesti. Suu jää raolleen, silmät tuijottavat tyhjyyteen. Lihaskaan ei liikahda. Tuntuu ettei mies edes hengitä enää. Hiljaisuutta jatkuu sekunteja, jotka pitkittyvät. Naisen silmäkulmat kohoavat hieman. Huolestunut ilme nousee kasvoille. Hän vetää kevyesti henkeä sanoakseen jotain, rikkoakseen hiljaisuuden kun mies yhtäkkiä jatkaa;

”Ajatus on ensin... ahdistava. Toisaalta, sen jälkeen hyvinkin... vapauttava. Juuri niin, vapauttava. Riippuvuuksien ja henkisen vankilan runtelema ihminen voi pienellä oivalluksella irtautua itselleen punomasta verkosta. Maailma pärjää kyllä ilman minua. Ja siksi voinkin tehdä juuri sitä mitä haluan.”

Ohiajavan bussin kuljettaja soittaa torvea, jonka ääni kantautuu yhtäkkiä sisälle huoneeseen asti. Punaisia valoja päin juossut lapsi säikähtää niin, että on kaatua kadulle. Mies ei reagoi. Hän hymyilee. Hiljaisuus on laskeutunut takaisin ja horisontin taakse hiipuva valo luo viileää rauhallisuutta.

Perspektiiviä, perkele!

Toimiston seinät kaikuvat kylmyyttä ja henkistä tyhjyyttä. Sormet iskevät näppäimistöön liioitellulla voimalla ja nakuttava ääni porautuu suoraan hermojen ytimeen. Kurkkua kuivaa ja hengitys on hankalaa. Keuhkoissa rahisee kuin ne olisivat kyllästetty askillisella tupakkaa edellisenä iltana. Hengästyttää kuin olisi juuri juossut portaat ylös. Kylmähiki tuntuu kasvoilla. Sormet hierovat ohimoita samalla kun silmäluomet painuvat tiukasti kiinni yrittäen pysäyttää loistevalaisimien kelmeän valon. Tietokoneen tuulettimen hurina täyttää koko kuolleen tilan, johon toimisto on hetkellisesti vajonut. Ajatukset kiertävät päässä loputonta ympyräänsä.

”Vituttaa ja ahdistaa. Olet samalla vihainen ja surullinen. Mutta miksi? Arkitodellisuus on kylmää ja tyhjää. Elämä ympärillä teennäistä. Menee hyvin, mutta menköön. Mikä on tärkeää?” Ääni sisällä kuiskii, vai tuleeko se sittenkin vierestä. Sitä ei voi paikallistaa, mutta sen viettelevän kuiskauksen sanomasta ei voi erehtyä; ”Perspektiiviä, perkele! Katso kurjuutta silmiin ja haistata vitut. Vedä perseet ja pane tuntematonta. Ilman ajatusta, saati tunnetta. Laukea yöllä, oksenna pahaolo aamulla ulos nojaten likaiseen posliiniin. ”

Kävely suoraan harmaata massaa vastaan keskellä ruuhka-aikaa. Ihmisten paino omaa ruumista vasten tuntuu ahdistavalta. Kylmä vesisade iskee jäätävästi kasvoille. Kaikki lausutut tyhjät sanat loukkaavat pinnallista mieltä. Hän tekee töitä kuin hullu. Stressi aiheuttaa vihlovaa päänsärkyä ja tarpeetonta vittuilua. Pahaolo kohdistuu viattomaan sivustakatsojaan.

Hän seisoo kolisevassa raitiovaunussa, jossa leijaileja ihmisten haju, hiki ja kusi, kuvottavat. Hän ottaa tukea kylmästä metallitolpasta. Mutisee silmät kiinni itsekseen, kuin takaosassa nuokkuva juoppo. Hän mulkaisee vieressä istuvaa, ylipainoista perheenäitiä halveksuvasti ja vihaisesti, ilman syytä. Onko millään mitään syytä tässä harmaassa maailmassa. Hermoromahdus saattaa odottaa jo seuraavalla pysäkillä.

Hän juo kaksin käsin ja juoksee baarista toiseen. Täyttää vapaa-aikaa epätoivon vimmalla ja minimoi toimettomuutta. Tapaa ihmisiä, elää pinnallisesti ja käyttäytyy ylimielisesti. Flirttailee ja vittuilee, juo ja panee. Ahdistus kasvaa, mutta samalla luo pysähtymisen pelkoa. Hän ei uskalla antaa aikaa. Itselleen, eikä muille. Hän nakertaa hitaasti pohjan omalta olemassaololtaan.

Mikä meitä vaivaa? Ryvemme omassa yltäkylläisyydessä ja ahdistumme riittämättömyyden tunteesta. Ymmärtämättä mitään mikä olisi kaunista, jos mikään edes on kaunista. Millaista olisi jos ei ole mitään? Emme tule kokemaan sitä koskaan, mutta silti kuvitellaan elävämme siinä.

Katso kurjuutta silmiin. Hän pysähtyy kadunreunaan väsyneen, itsensä kastelleen kadunmiehen luo. Katsoo ja ajattelee. ”Perspektiiviä perkele”.

Päivät toistuvat samanlaisina. Aamulla ylös, toimistoon. Teeskentele, että olet kiinnostunut niiiden ihmisten tekemisistä, joiden kanssa olet joutunut samalle hiekkalaatikolle. ”Meidän isä on parempi kuin teidän isä”. Kinastelu jatkuu. Kuka on luokan mallioppilas, kenen palkkaluokkaa nostetaan. Kuka saa tehdä enemmän työtä, joka ei tuo tyydytystä. Kuka saa uhrata enemmän aikaansa ja henkistä hyvinvointiaan tehtävään, joka ei tule koskaan loppumaan. Työhön, joka on olemassa vain oman itsensä vuoksi, kuin paradoksi. Mitä enemmän teet tulosta, sitä enemmän sitä täytyy tehdä lisää. Hakemuksia, kauppoja, sopimuksia, yhtä kaikki. Päivät täyttyvät, muttei sisällöllä. Silti, ihminen pitää hetkistä kiinni hullun lailla, koska ymmärtää, että jos hän irrottaa tästä, jäljelle jää vain tyhjyys. Ja kyvyttömyys täyttää se jollain merkityksellisellä. Mikä meitä vaivaa? ”Perspektiiviä, perkele”, sitä täällä kaivataan.

Palkka tulee tilille joka kuukausi ja joka kuukausi se myös kulutetaan. Ylläpidetään elämää, joka on rakentunut jonkun ennalta annetun standardin varaan. Mitä suurempi palkka sitä enemmän standardia. Tavaratalohelvetin sinfonia ja kuolleiden aamunkoitto. Ihmisiä ja tavaroita kulutetaan, kunnes ne menevät rikki, jonka jälkeen ne vaihdetaan. Jaetaan latteuksia ja tyhjiä tunteita.

Mies makaa sängyllään ja tuijottaa kattoon. Kuka katsoo takaisin. Kuka katsoo meitä. Katso kurjuutta silmiin. Vanhus kuolee jossain asuntoonsa kun yksinäisyyden heikentämä sydän lakkaa lyömästä. Kuukausia myöhemmin huoltomies löytää muumioutuneen ruumiin. Iltapäivälehti saa otsikkonsa ja vanhus rauhansa. Mikä se sellainen kohtalo on? Mitä kurjuus on? Tyhjyyttä ja ahdistusta.

Kaupungin äänet vihlovat korvissa ja valot särkevät silmiä. Hermoromahdus odottaa seuraavalla pysäkillä, mies odottaa tuomittuna junaa. Menikö se jo vai onko se vasta tulossa? Kaikki hämärtyy mielessä. Ajatukset kiertävät päässä loputonta ympyräänsä. Ympärillä on ihmisiä, mutta mieli on yksin.

Junan ääni kuuluu ja valot lähestyvät aamun hämärässä. Syysaamu. On jo melko kylmää. Mies nostaa takkinsa kaulusta. Keho värisee vielä kerran tuulessa ja viimassa. Juna lähestyy. Sen vauhti hiljenee, mutta massa on valtava. Mies tuntee sen jalkojensa alla. Hän sulkee silmänsä ja huokaa syvään ennen kuin astuu alas laiturilta. Hän ehtii juuri haistamaan ratapölkkyjen märän puun hajun sekä kiskojen rasvan. Hän ehtii juuri tuntea sepelin rikkovan kämmänen ihon kaatuessaan ennen kuin kaikki äänet, hajut ja tunteet häviävät yhtä väkivaltaisesti kuin ne on joskus annettu.