Brysselin kadut tuoksuvat. Tuoretta pyyntiä aamuvarhaisen kalastajilta, Pohjanmeren parasta, notkuu ravintoloiden pöydissä. Höyryäviä simpukoita padassaan, vierellään lautasellinen öljyssä paistettuja paksuja ranskalaisia perunoita, joita tuntuu idioottimaiselta kutsua ranskalaisiksi tässä kaupungisssa. Maassa, mistä alkoi perunan taival yhdeksi länsimaisen roskakulttuurin kulmakiveksi. Amerikkalaisten sotilaiden aikoinaan epäonnistuneesti nimeämä kulinaristinen helmi. Matkailijan on niitä maistettava. Belgialainen majoneesi valuu paksuille sormille, joita uuden vuosituhannen amerikkalainen pyyhkii edelleen samalla intohimolla rasvaisiin huuliinsa.
Vanhan keskustan kadut ovat kapeita ja ahtaita. Pieneen kaupunkiin on ahtautunut paljon kulttuureja, valtaa, väärinkäytöksiä, vastuutonta hyvinvointia sekä ihmiselämän kurjuutta. Epätavallisen lämmin kevättalvi on nostanut keskipäivän lämpötilan pitkälti toiselle kymmenelle. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja heijastuu häikäisevästi lasitornien seinistä. Paksun päällystakin alla hikoiluttaa ja kiristävän paidan kainalot kostuvat kun mies kävelee kaduilla.
Työ on tuonut jälleen tänne eurooppalaisen vallan ja vastenmielisyyden ytimeen. Merkityksetön työ, jossa mitättömät miehet yrittävät kovalla hinnalla luoda itselleen sisältöä ja miehuutta. Paksua pankkitiliä ja nopeita voittoja. Kokoushuoneesta toiseen, myöhään venyneeltä illalliselta hotellin aamupalapöytään, jossa edellisillan fyysistä velkaa yritetään maksaa takaisin tuorepuristetulla mehulla ja hedelmillä. Miestä vapisuttaa, mutta ei niinkään fyysisestä rasituksesta.
Elämän ilonsa menettänyt liikemies siistissä ja anonyymissa hotellihuoneessa. Vieraat kasvot tuijottavat peilistä, silmänaluset mustuneina, mieli täynnä merkityksetöntä tietoa ja teeskenneltyä halua. Halua menestyä, osata tai kiinnostua ympärille rakennetusta keinotodellisuudesta, jossa kalenteri sanelee rytmin ja käyntikortti ihmisarvon. Niinä hetkinä pieni huone tuntuu entistä ahtaammalta ja aamulla kaulaan solmittava mikrokuituinen solmio kuristaa poikkeuksellisen paljon.
Mies kävelee kaduilla, Bruxelles-Nord aseman läheisillä sivukujilla. Niiden samojen lasitornien varjojen katveessa. Kadut ovat ahtaita kuin ihmismieli. Myöhäisen iltapäivän ruuhka tuntuu iholla, kun mies yrittää painautua läpi ihmismassan. Korvissa pauhaa kymmenien vieraiden kielten kakofonia ja mies tuntee itsensä vieraaksi. Yksi kauppa soittaa taukoamatonta arabi-iskelmää, seuraava myy huonolaatuisesta muovista tehtyjä kiinalaisia keittiö- ja siivoustarvikkeita, viereinen taas pienten indonesialaisten käsien ompelemia kauluspaitoja, jonka puuvillaan on sekoitettu ihoa kutittavia kemikaaleja.
Rasvainen kebab haisee nenään ja sekoittuu ylitsepursuavien roska-astioiden auringonpaahtamaan aromiin. Alipalkatut, itäeurooppalaiset prostituoidut keimailevat halvoissa alusvaatteissaan, pienissä näyteikkunoissaan ja kutsuvat sisään punaisten lyhtyjen kadulla käveleviä hiljaisia miehiä. Lounastunnin huora haisee iholla edelleen. Suihku ei poista sitä hajua eikä tunnetta. Orgasmin jälkeinen tyhjyyden tunne. Tylsyys on subjektiivista. Se pitää ymmärtää. Tyhjyys on absoluuttista. Se pitää täyttää äänillä, hajuilla, mauilla ja tunnoilla.
Peilistä tuijottaa vieras mies ja kotona odottaa vieras vaimo. Työ on sumua, keinotekoista todellisuutta, johon paetaan oikeaa elämää, jota ei uskalleta elää. Mies on yksin ja väsynyt. Illalla lento takaisin. Takaisin minne? Sinne mistä tulit, mutta mistä et koskaan lähde.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti