Yksinäinen sielu löytää ystävän

”Mä diggaan tällaisesta suoraviivaisesta meiningistä. Just tällaisesta garagepunkista. Ja tavallaan elämästä kaikessa banaaliudessaan.”, tyttö kertoo huolettomalla äänellä. ”Mä olen kadottanut oman identiteettini jo ajat sitten”, täydentää poika. Kahden ihmisen väliin putoava syvä hiljaisuus imaisee hetkeksi sisäänsä baarin hälyn ja ihmisten äänet, kunnes tyttö katkaisee hiljaisuuden. ”No mutta mä ainakin aioin vetää tänään perseet”. Hän tyhjentää huurteisen Jägermeister-lasinsa ja huuhtoo yrttiviinan maun suustaan laimealla, suomalaisella keskioluella.

Pieni klubi on täyteen ammuttu. Lämpimät vartalot osuvat toisiinsa ihmisten liikkuessa edestakaisin. Lavan luokse, baaritiskille, kuka minnekin. Kuuluu puhetta, naurua ja huudahduksia. Kieltolaista huolimatta terävä tupakan tuoksu kantautuu nenään, kun lavan edessä joku sytyttää savukkeen. Nopeasti vieressä huojuvan rotevan miehen tunkkainen haju ajaa sen ohitse.

Kitaran signaali aloittaa noidankehänsä soittimen ja vahvistimen välillä. Rumpali laskee nopeasti rytmin, vaikkei rytmillä väliä olekaan. Basisti ja kitaristi sahaavat kolmea sointuaan. Laulaja kai puhuu, huutaa tai saattaa laulaakin jotain mikrofoniinsa. Ei siitä saa selvää eikä tarvitsekaan. Tänään ei tarvitse ahdistaa. Viileä olut rentouttaa mielen ja sammuttaa janon. Äsken nautittu Jägermeister lämmittää vielä kurkunpäätä. Pää heiluu. Ihmiset pomppivat. Olo on kevyt ja tennarit nousevat tahmaisesta lattiasta. Joku tönäisee takaa, toinen antaa tukea horjahtavalle. Ystäviä ja lämpöä, hien hajua ja helppoja tunteitä keskellä pimeintä talvea.

Keskiyön jälkeen kaksi humalaista ventovierasta kohtaavat. Kaiuttimista pauhaa musiikki, jota kumpikaan ei enää myöhemmin muista. Vaihdetaan sanoja, joilla ei ole suurempaa merkitystä. Jostain syystä he poistuvat samaan aikaan ja samaan suuntaan. Kaikki tapahtuu nopeasti ja sattumanvaraisesti. Yksinäinen sielu löytää ystävän Helsingin yössä. Portsari avaa oven kylmään talviyöhön ja tyttö horjahtaa eteenpäin. Liika punkkia, liikaa olutta ja liikaa Jägermeisteria.

Poika avaa hitaasti silmänsä peläten äkkipudotusta humalaisesta unesta ja metafyysisestä matkailusta kylmään, krapulaiseen todellisuuteen. Päässä jyskyttävä kipu kertoo elämästä. Verhot ovat kiinni. Herätyskellolla on tänään vapaapäivä. Sen viisarit näyttävät neljää. Horisontin takaa kurkistanut aurinko on laskenut jo ajat sitten. Tyttö vierellä nukkuu edelleen. Hengittäen syvään ja rauhallisesti, viehättävä hymy unisilla kasvoillaan. Edellisen illan meikit ovat jääneet pesemättä ja levinneet poskille. Hiukset ovat sekaisin. Kauneus on käsinkosketeltavaa.

Mielen järkkymätöntä rauhallisuutta häiritsee kasvava päänsärky. Täytyy ottaa särkylääke. Yöpöydällä on niitä muutama sekä lasi puolillaan vettä. Se on jäänyt siihen yöllä ja on lämmintä sekä seissyttä, mutta sen täytyy kelvata. Ei ole mieltä nousta sängystä ihan vielä. Silmät sulkeutuvat vielä hetkeksi. Miksi murehtia?

Pienet asiat ja hetket tekevät elämästä rakastettavan. Samalla niiden hetkien mitättömyys ja riittämättömyys tekevät siitä myös ahdistavan. Mutta kuka sanoo, että elämän pitää olla merkityksellistä ja suureellista? Elämä on lyhyt ja jos jää paikoilleen maailma ajaa auttamatta ohitse. Ihminen vanhenee hetki hetkeltä, uudistumatta koskaan kokonaan. Pääasia on, että elää. Kukin tyylillään. Elää hetkistä ja elää ihmisistä. Ystävistä, joiden olkapäähän nojata. Rakastajista, joiden kanssa jakaa yön pimeimmät tunnit. Sielunkumppaneista, joiden vuoksi kannattaa nousta aamulla. Niin yksinkertaista sen täytyy olla ja enempää ei tarvita.

Liikemies brysseliläisessä hotellihuoneessa

Brysselin kadut tuoksuvat. Tuoretta pyyntiä aamuvarhaisen kalastajilta, Pohjanmeren parasta, notkuu ravintoloiden pöydissä. Höyryäviä simpukoita padassaan, vierellään lautasellinen öljyssä paistettuja paksuja ranskalaisia perunoita, joita tuntuu idioottimaiselta kutsua ranskalaisiksi tässä kaupungisssa. Maassa, mistä alkoi perunan taival yhdeksi länsimaisen roskakulttuurin kulmakiveksi. Amerikkalaisten sotilaiden aikoinaan epäonnistuneesti nimeämä kulinaristinen helmi. Matkailijan on niitä maistettava. Belgialainen majoneesi valuu paksuille sormille, joita uuden vuosituhannen amerikkalainen pyyhkii edelleen samalla intohimolla rasvaisiin huuliinsa.

Vanhan keskustan kadut ovat kapeita ja ahtaita. Pieneen kaupunkiin on ahtautunut paljon kulttuureja, valtaa, väärinkäytöksiä, vastuutonta hyvinvointia sekä ihmiselämän kurjuutta. Epätavallisen lämmin kevättalvi on nostanut keskipäivän lämpötilan pitkälti toiselle kymmenelle. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja heijastuu häikäisevästi lasitornien seinistä. Paksun päällystakin alla hikoiluttaa ja kiristävän paidan kainalot kostuvat kun mies kävelee kaduilla.

Työ on tuonut jälleen tänne eurooppalaisen vallan ja vastenmielisyyden ytimeen. Merkityksetön työ, jossa mitättömät miehet yrittävät kovalla hinnalla luoda itselleen sisältöä ja miehuutta. Paksua pankkitiliä ja nopeita voittoja. Kokoushuoneesta toiseen, myöhään venyneeltä illalliselta hotellin aamupalapöytään, jossa edellisillan fyysistä velkaa yritetään maksaa takaisin tuorepuristetulla mehulla ja hedelmillä. Miestä vapisuttaa, mutta ei niinkään fyysisestä rasituksesta.

Elämän ilonsa menettänyt liikemies siistissä ja anonyymissa hotellihuoneessa. Vieraat kasvot tuijottavat peilistä, silmänaluset mustuneina, mieli täynnä merkityksetöntä tietoa ja teeskenneltyä halua. Halua menestyä, osata tai kiinnostua ympärille rakennetusta keinotodellisuudesta, jossa kalenteri sanelee rytmin ja käyntikortti ihmisarvon. Niinä hetkinä pieni huone tuntuu entistä ahtaammalta ja aamulla kaulaan solmittava mikrokuituinen solmio kuristaa poikkeuksellisen paljon.

Mies kävelee kaduilla, Bruxelles-Nord aseman läheisillä sivukujilla. Niiden samojen lasitornien varjojen katveessa. Kadut ovat ahtaita kuin ihmismieli. Myöhäisen iltapäivän ruuhka tuntuu iholla, kun mies yrittää painautua läpi ihmismassan. Korvissa pauhaa kymmenien vieraiden kielten kakofonia ja mies tuntee itsensä vieraaksi. Yksi kauppa soittaa taukoamatonta arabi-iskelmää, seuraava myy huonolaatuisesta muovista tehtyjä kiinalaisia keittiö- ja siivoustarvikkeita, viereinen taas pienten indonesialaisten käsien ompelemia kauluspaitoja, jonka puuvillaan on sekoitettu ihoa kutittavia kemikaaleja.

Rasvainen kebab haisee nenään ja sekoittuu ylitsepursuavien roska-astioiden auringonpaahtamaan aromiin. Alipalkatut, itäeurooppalaiset prostituoidut keimailevat halvoissa alusvaatteissaan, pienissä näyteikkunoissaan ja kutsuvat sisään punaisten lyhtyjen kadulla käveleviä hiljaisia miehiä. Lounastunnin huora haisee iholla edelleen. Suihku ei poista sitä hajua eikä tunnetta. Orgasmin jälkeinen tyhjyyden tunne. Tylsyys on subjektiivista. Se pitää ymmärtää. Tyhjyys on absoluuttista. Se pitää täyttää äänillä, hajuilla, mauilla ja tunnoilla.

Peilistä tuijottaa vieras mies ja kotona odottaa vieras vaimo. Työ on sumua, keinotekoista todellisuutta, johon paetaan oikeaa elämää, jota ei uskalleta elää. Mies on yksin ja väsynyt. Illalla lento takaisin. Takaisin minne? Sinne mistä tulit, mutta mistä et koskaan lähde.