Pakkasen narina talvikenkien alla. Perjantai-iltapäivän lyhyt seesteinen hetki, se kun viikon tehtävät on takana ja edessä on viimeinen kuppi kahvia toimistolla , on jo kauan sitten ohitettu. Ruuhka on jo saanut hetkellisesti levänneet hermot kiristymään uudelleen. Jari astuu sisään kaupan liukuovista ja kohti ruokakaupan käytäviä, johon satojen asiakkaiden kengistä sulanut lumi on muodostanut lätäköitä ja kuraa. Jari tuijottaa eteenpäin. Kolikko taskusta ja kauppakärry mukaan. Pyörät narahtavat liikkeelle, rasvaa tarvitsisivat.
Automaattinen portti aukeaa. Hedelmä ja vihanneshyllyt notkuvat molemmin puolin. Maapallon toiselta puolelta kannettuja, sekä riistotyövoimalla tuotettuja että hyvän omantunnon merkillä varustettuja, banaaneja. Marokolaisia mandariineja ja espanjalaisia appelsiineja. Eksoottisia hedelmiä sieltä missä sesonki sattuu olemaan. Välimeren rannoilta rahdattuja ja öljylämmitteisessä kasvihuoneessa Suomen pakkasissa kasvatettuja tomaatteja. Valintoja ja vaihtoehtoja. Mutta eihän Jari niistä välitä, vaimo hoitaa nämä asiat perheessä.
Taas mennään. Työnnetään kärryjä, jonka renkaat kiristävät laakereitaan, aivan kuin Jarin hermot ratojaan. Työviikko takana virastossa, joka ei paljon lämpöä tarjoa. Vaimon kengät kopisevat lattiaan tiheään tahtiin, pysähtyen välillä salaatti- tai hedelmähyllyn kohdalle. Matka jatkuu, kello nakuttaa, viikonloppu on vasta alkanut. Jari ei edes ajattele ruokaa vaikka nälkä onkin. Helvetti, mitä tästä viikosta jäi taas käteen muuta kuin palkka, joka maksetaan korvauksena siitä, että uhraat aikasi ja elämäsi asialle, jolla ei ole mitään suurempaa merkitystä. Sen korvaamiseen ei mikään raha riitä.
Leipähyllyt jäävät taakse. Paistettu leipä ei ole tuoksunut enää tuntikausiin. Ylihinnoittelusta huolimatta leipää häviää tasaisesti hyllystä ihmisten kärryihin. Ei kai enää kovin moni osaa leipää leipoakaan. Jari ei edes muista osaako vaimo leipoa. Syötiinkö seurustelun alkuaikona tuoretta sämpylää? Joskus silloin opiskelun viimeisillä metreillä. Silloin oltiin aivan toisessa elämässä.
”Jari!”
Jari havahtuu ehkä vasta kolmanteen kipakkaan kutsuun, joka pysäyttää askeleet ja harhailevat ajatukset. ”Jari, otatko sinä sitä leipää? Ei siellä kotona ainakaan ole. Jos et ota, niin sitten ollaan ilman koko viikonloppu. Koita nyt jo päättää.” Vaimon äänessä ei ole lämmön häivähdystäkään, kuten ei myöskään kiristyvässä pakkasilmassa ja hermoissa tai työviikon tuloksissa. Miksi jatkaa tätä? Miksi mennä ruokakauppaan, jos ei halua.
Jari on opetettu vaatimattomaksi. Eihän elämä yhtä juhlaa voi ollakaan, mutta onko liikaa pyydetty, että välillä olisi mukavaa. Miksi viikonlopun ruokaostosten teko on suoritus, josta ei selviä ilman, että satutetaan toista. Pienistä asioista nousee suuri riita. Ivallisia huomautuksia, kiukkuisia käskyjä, lämpimien sanojen puute ja lamaannuttava yksitoikkoisuus. Välillä Jari miettii, että tässäkö elämä on?
Kauas on hiipunut muisto hyvistä hetkistä. Aina ei voi tietenkään olla nuori, mutta kyllähän aikuisenakin on lupa nauttia. Miksi sitten eletään näin? Milloin ihmisestä, jota kuvittelit rakastavasi on tullut niin kärttyisä? Miksi aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan ja tuhlaavat päivänsä kiukutteluun, jota kuvittelisi kuulevan lähinnä alakouluikäisten välituntileikkien huonoimmalla hetkellä. Ero on siinä, että lapset unohtavat ja nauravat taas kohta. Ei elämä ole niin vakavaa. Tai ainakaan ollut ennen.
Raskaat ruokakassit lasketaan auton tavaratilaan ja matka kotiin alkaa. Koti, josta on velkaa laillisille koronkiskureille. Koti, jonka vuoksi raadetaan virastossa viikosta toiseen ilman aitoa kiitosta tai ihmisläheisyyttä. Koti, jonka lämpö on taas karannut auringon myötä horisontin taakse. ”Ja me jäimme tänne loukkuun”, Jari miettii.
Auto kaartaa pysäköintialueelle eikä Jari edes muista ajaneensa. Auton ovi paiskahtaa vieressä kiinni. ”Mitäköhän vaimo äsken sanoi?” Jari nousee ja kantaa painavat kassit, ottaa raskaita askelia, nousee kerroksen kerrallaan ja astuu tutusta ovesta sisään, mutta tuntee olevansa vieraassa maailmassa.
Jari on kunnon mies, käy töissä ja maksaa veronsa. Juo oluensa, muttei kuitenkaan liikaa tai ainakaan liian usein. Ei lyö. Valittaa, muttei liikaa. Kuin ei miehen kuulukaan. Tunteet, jos niitä on joskus ollut, on aikaa sitten tukahtuneet. ”Hyvä niin. Mitä helvettiä niillä edes tekisi?”
Vatsan täytettä illaksi. Sitten televisiosta typerryttävä visailuohjelma tai uusi tosi-tv sarja, jossa kilpaillaan ja jahdataan unelmia. Jari on jo omansa unohtanut. Ei hän osaa niitä enää kaivata. ”Milloin sanoinkaan viimeksi rakastan sinua”, Jari miettii. Kai toinen sen tietää vaikkei itse enää tiedäkään. Televisio kiinni ja sänkyyn. Uni tulee nopeasti. Vaimo lukee vielä hetken romaaniaan ennen kuin nukahtaa myös. Nukahtaa eri aikaan ja näkee eri unia. Pian on taas aamu ja uusi päivä.
