Kaikki elämäni riippuvuudet

Huoneessa vallitsevan syvän ja merkitsevän hiljaisuuden rikkoo terävä, mutta karhea ääni. Jo tovin hiljaa istunut mies selvittää kurkkuaan. Keski-ikäinen, hillitysti pukeutunut nainen, nyökkää sen merkiksi, että hän toivoisi miehen jatkavan. Kuitenkin siten tyynesti, että ilmaisee myös ymmärtävänsä sanojen asettelun hankaluuden eikä pahastu vaikka mies ottaa aikansa. Miksi hän haluaisi avautua ventovieraalle? Kuka hänet tänne pyysikään tulemaan? Vai oliko ajatus alunperin hänen itsensä? Yksi asia on varmaa, hän on eksyksissä, kiertää kehää oman olemassaolonsa ympäri. Miten sellaisen solmun voi avata?

Tuntuu kuin olisi kulunut monta pitkää minuuttia ennenkuin mies aloittaa hiljaisella ja matalalla äänellään. Nainen nojautuu lähes huomaamattomasti hieman eteenpäin. Hänen täytyy nähdä vaivaa kuullakseen sanat, vaikka ikkunat eivät juurikaan päästä läpi kadulta kuuluvaa liikenteen sekä ohi kulkevan elämän taustakohinaa.

”No, aloitetaan helpoimmasta. Nikotiini, tupakka. Se on sellainen perinteinen kertomus. Olen pysyvästi riippuvainen, mutta väliaikaisesti parantumaan päin, vaikkakin taas viime viikkoina on niitä lipsahduksia sattunut. Heikoilla hetkillä, erityisesti kun alkoholi alentaa itsekontrollin ja vääristää arviointikyvyn. Silloin fyysinen aistikokemus aiheuttaa monimutkaisen psykosomaattisen ketjureaktion ja ei aikaakaan kun keuhkot kyllästyy taas savulla. Ja nikotiini aiheuttaa lyhytaikaisen nautinnon, johon aivot reagoivat liioitellusti.”

”Toiseksi kofeiini, kahvi. Tylsää ja sallittua. Perinteistä ja jopa suositeltavaa. Täyttää riippuvuuden kriteerit yhtä kaikki. Ilman päivän ensimmäistä annosta vierotusoireet syntyy ennenkuin huomaankaan. Päätä vihloo ja fyysinen väsymys on ylivoimainen. Ja minkä nautinnon se sitten parhaimmillaan antaakaan. Taivaallinen maku ja pelkkä tuoksukin on jo huumaava. Heikoimpina hetkinä, silloin kun on vajonnut pohjalle tai tilanne näyttää epätoivoiselta, niin jopa lähinnä kuravettä muistuttava väljähtänyt ja laimea litku kelpaa ilman vastalauseita. Koko juttu liittyy jotenkin niin helvetin perinteisiin arvoihin että en tiedä pitäisikö ylpeillä vai häpeillä. Työhön, suomalaisuuteen, juhlatilaisuuksiin, teennäisiin hetkiin kun kahvikupit kilisee, tehokkaisiin uraidiootteihin ja kaupparatsujuntteihin, jotka maailmalla ihmettelevät kummallista maitokahvia.”

”Kannabis, pilvi. Vähän muinaishistoriaa. Yksi elämänvaihe, josta edelleen vahva muistijälki ja ristiriitaiset tunteet. Synkimmän vaiheen henkinen pahoinvointi on niin vahvana mielessä, että satunnainen käyttö ei juuri mielihyvää aiheuta. Lähinnä tympeyttä ja ahdistuneisuutta.”

”Alkoholi, kuningas alkoholi. Erinomaisen hankala suhde. Keinotekoinen keino vapautua arjen keinotekoisesta vankilasta. Toisaalta keino sosialisoida ja irtautua, toisaalta keino turruttaa kaikki ajatukset ja halut. Puhumattakaan kunnianhimosta. Tekosyy tuulettaa ajatuksia ja unohtaa. Aiheuttaa jälkitautina masennusta ja ahdistukseen. Hmm. Työn vastapaino. Ehdottoman tapasidonnainen ja kontekstista riippuva päihde. Toisaalta myös hyvin fyysinen riippuvuussuhde. Sen maku, haju ja sen aiheuttama fyysinen reaktio kaikki ylläpitävät tarvetta. Juuri nyt hallinnassa, mutta potentiaalisesti erittäin vaarallinen. Haitallinen kai jo tässä määrin.”

”Työnarkomania. Olen jo pitkään rakentanut omaa identiteettiäni tämän varaan ja sen onkin ollut melkoinen virhe. Olen niin vahvasti kiinni suorittamisessa etten uskalla irtautua. Mikään ei velvoita tekemään sitä ylimääräistä panosta, mutta teen sen silti. Ehkä pelko ajaa siihen. Pelko, että menettäisin työn ja tuntisin itseni täysin tyhjäksi, säälittäväksi. Ja jäisi aivan liikaa aikaa, jota en osaisi täyttää millään muulla tavalla. Kuitenkin, kun rakennan tätä identiteettiäni, työminää, uraa, mitä vain, tiedän että sen perusta on pettävä. Tiedän jo valmiiksi, että työ on toisarvoista tai oikeastaan itseisarvoista. Rakennelma, joka pitää itse itseään koossa. Sitä tehdään vain sen itsensä vuoksi, mutta olemme rakentaneet siitä kokonaisen elämän, maailman. Vaikka välillä yritänkin ottaa tietoisia irtiottoja, en kuitenkaan uskalla viedä loppuun ja ne jäävät säälittäviksi yrityksiksi.”

Mies huokaa syvään ja tuijottaa naisen ohi. Hän näkee ikkunasta avautuvan kaupungin siluettiin. Nainen ei sano mitään. Hän katsoo rauhallisesti miestä, muttei tuijota. Hän korjaa silmälasiensa asentoa ja ottaa kasvoilleen lempeän ilmeen. Iltapäivän aurinko täyttää huoneen valolla, jossa huoneessa leijaleva pöly näyttää usvalta. Mies jatkaa;

”Läheisriippuvuus. Tämä on vaikea. Ei lainkaan yksiselitteinen. Elämä täytyy täyttää ihmisillä sen takia kai me täällä loppujen lopuksi olemme. Ja kuka nyt yksin haluaisi olla? Ystäviä, tuttavia, ryyppykavereita, kollegoja, läheisiä, sukulaisia, rakastajia. Keitä vaan joihin voi kiinnittyä, joihion voi peilata itseään. Minulla on valtava läheisyyden tarve ja takerrun jopa pakonomaisesti ihmisiin. sen kääntöpuolella on pelko kiinnittymisestä, pelko takertumisesta, pelko sitoutumisesta ja itsensä luovuttamisesta. Ahdistun siitä, että olen liian lähellä, mutta toisaalta ahdistun kun olen yksin. Siksi kai leikittelen ihmisillä, mikä onkin henkisesti ja sosiaalisesti tuhoisaa. Lähinnä kai kuitenkin itsetuhoisaa. Maailma pärjää kyllä ilman minua, mutta minä en ilman maailmaa.”

Mies pysähtyy kirjaimellisesti. Suu jää raolleen, silmät tuijottavat tyhjyyteen. Lihaskaan ei liikahda. Tuntuu ettei mies edes hengitä enää. Hiljaisuutta jatkuu sekunteja, jotka pitkittyvät. Naisen silmäkulmat kohoavat hieman. Huolestunut ilme nousee kasvoille. Hän vetää kevyesti henkeä sanoakseen jotain, rikkoakseen hiljaisuuden kun mies yhtäkkiä jatkaa;

”Ajatus on ensin... ahdistava. Toisaalta, sen jälkeen hyvinkin... vapauttava. Juuri niin, vapauttava. Riippuvuuksien ja henkisen vankilan runtelema ihminen voi pienellä oivalluksella irtautua itselleen punomasta verkosta. Maailma pärjää kyllä ilman minua. Ja siksi voinkin tehdä juuri sitä mitä haluan.”

Ohiajavan bussin kuljettaja soittaa torvea, jonka ääni kantautuu yhtäkkiä sisälle huoneeseen asti. Punaisia valoja päin juossut lapsi säikähtää niin, että on kaatua kadulle. Mies ei reagoi. Hän hymyilee. Hiljaisuus on laskeutunut takaisin ja horisontin taakse hiipuva valo luo viileää rauhallisuutta.

Perspektiiviä, perkele!

Toimiston seinät kaikuvat kylmyyttä ja henkistä tyhjyyttä. Sormet iskevät näppäimistöön liioitellulla voimalla ja nakuttava ääni porautuu suoraan hermojen ytimeen. Kurkkua kuivaa ja hengitys on hankalaa. Keuhkoissa rahisee kuin ne olisivat kyllästetty askillisella tupakkaa edellisenä iltana. Hengästyttää kuin olisi juuri juossut portaat ylös. Kylmähiki tuntuu kasvoilla. Sormet hierovat ohimoita samalla kun silmäluomet painuvat tiukasti kiinni yrittäen pysäyttää loistevalaisimien kelmeän valon. Tietokoneen tuulettimen hurina täyttää koko kuolleen tilan, johon toimisto on hetkellisesti vajonut. Ajatukset kiertävät päässä loputonta ympyräänsä.

”Vituttaa ja ahdistaa. Olet samalla vihainen ja surullinen. Mutta miksi? Arkitodellisuus on kylmää ja tyhjää. Elämä ympärillä teennäistä. Menee hyvin, mutta menköön. Mikä on tärkeää?” Ääni sisällä kuiskii, vai tuleeko se sittenkin vierestä. Sitä ei voi paikallistaa, mutta sen viettelevän kuiskauksen sanomasta ei voi erehtyä; ”Perspektiiviä, perkele! Katso kurjuutta silmiin ja haistata vitut. Vedä perseet ja pane tuntematonta. Ilman ajatusta, saati tunnetta. Laukea yöllä, oksenna pahaolo aamulla ulos nojaten likaiseen posliiniin. ”

Kävely suoraan harmaata massaa vastaan keskellä ruuhka-aikaa. Ihmisten paino omaa ruumista vasten tuntuu ahdistavalta. Kylmä vesisade iskee jäätävästi kasvoille. Kaikki lausutut tyhjät sanat loukkaavat pinnallista mieltä. Hän tekee töitä kuin hullu. Stressi aiheuttaa vihlovaa päänsärkyä ja tarpeetonta vittuilua. Pahaolo kohdistuu viattomaan sivustakatsojaan.

Hän seisoo kolisevassa raitiovaunussa, jossa leijaileja ihmisten haju, hiki ja kusi, kuvottavat. Hän ottaa tukea kylmästä metallitolpasta. Mutisee silmät kiinni itsekseen, kuin takaosassa nuokkuva juoppo. Hän mulkaisee vieressä istuvaa, ylipainoista perheenäitiä halveksuvasti ja vihaisesti, ilman syytä. Onko millään mitään syytä tässä harmaassa maailmassa. Hermoromahdus saattaa odottaa jo seuraavalla pysäkillä.

Hän juo kaksin käsin ja juoksee baarista toiseen. Täyttää vapaa-aikaa epätoivon vimmalla ja minimoi toimettomuutta. Tapaa ihmisiä, elää pinnallisesti ja käyttäytyy ylimielisesti. Flirttailee ja vittuilee, juo ja panee. Ahdistus kasvaa, mutta samalla luo pysähtymisen pelkoa. Hän ei uskalla antaa aikaa. Itselleen, eikä muille. Hän nakertaa hitaasti pohjan omalta olemassaololtaan.

Mikä meitä vaivaa? Ryvemme omassa yltäkylläisyydessä ja ahdistumme riittämättömyyden tunteesta. Ymmärtämättä mitään mikä olisi kaunista, jos mikään edes on kaunista. Millaista olisi jos ei ole mitään? Emme tule kokemaan sitä koskaan, mutta silti kuvitellaan elävämme siinä.

Katso kurjuutta silmiin. Hän pysähtyy kadunreunaan väsyneen, itsensä kastelleen kadunmiehen luo. Katsoo ja ajattelee. ”Perspektiiviä perkele”.

Päivät toistuvat samanlaisina. Aamulla ylös, toimistoon. Teeskentele, että olet kiinnostunut niiiden ihmisten tekemisistä, joiden kanssa olet joutunut samalle hiekkalaatikolle. ”Meidän isä on parempi kuin teidän isä”. Kinastelu jatkuu. Kuka on luokan mallioppilas, kenen palkkaluokkaa nostetaan. Kuka saa tehdä enemmän työtä, joka ei tuo tyydytystä. Kuka saa uhrata enemmän aikaansa ja henkistä hyvinvointiaan tehtävään, joka ei tule koskaan loppumaan. Työhön, joka on olemassa vain oman itsensä vuoksi, kuin paradoksi. Mitä enemmän teet tulosta, sitä enemmän sitä täytyy tehdä lisää. Hakemuksia, kauppoja, sopimuksia, yhtä kaikki. Päivät täyttyvät, muttei sisällöllä. Silti, ihminen pitää hetkistä kiinni hullun lailla, koska ymmärtää, että jos hän irrottaa tästä, jäljelle jää vain tyhjyys. Ja kyvyttömyys täyttää se jollain merkityksellisellä. Mikä meitä vaivaa? ”Perspektiiviä, perkele”, sitä täällä kaivataan.

Palkka tulee tilille joka kuukausi ja joka kuukausi se myös kulutetaan. Ylläpidetään elämää, joka on rakentunut jonkun ennalta annetun standardin varaan. Mitä suurempi palkka sitä enemmän standardia. Tavaratalohelvetin sinfonia ja kuolleiden aamunkoitto. Ihmisiä ja tavaroita kulutetaan, kunnes ne menevät rikki, jonka jälkeen ne vaihdetaan. Jaetaan latteuksia ja tyhjiä tunteita.

Mies makaa sängyllään ja tuijottaa kattoon. Kuka katsoo takaisin. Kuka katsoo meitä. Katso kurjuutta silmiin. Vanhus kuolee jossain asuntoonsa kun yksinäisyyden heikentämä sydän lakkaa lyömästä. Kuukausia myöhemmin huoltomies löytää muumioutuneen ruumiin. Iltapäivälehti saa otsikkonsa ja vanhus rauhansa. Mikä se sellainen kohtalo on? Mitä kurjuus on? Tyhjyyttä ja ahdistusta.

Kaupungin äänet vihlovat korvissa ja valot särkevät silmiä. Hermoromahdus odottaa seuraavalla pysäkillä, mies odottaa tuomittuna junaa. Menikö se jo vai onko se vasta tulossa? Kaikki hämärtyy mielessä. Ajatukset kiertävät päässä loputonta ympyräänsä. Ympärillä on ihmisiä, mutta mieli on yksin.

Junan ääni kuuluu ja valot lähestyvät aamun hämärässä. Syysaamu. On jo melko kylmää. Mies nostaa takkinsa kaulusta. Keho värisee vielä kerran tuulessa ja viimassa. Juna lähestyy. Sen vauhti hiljenee, mutta massa on valtava. Mies tuntee sen jalkojensa alla. Hän sulkee silmänsä ja huokaa syvään ennen kuin astuu alas laiturilta. Hän ehtii juuri haistamaan ratapölkkyjen märän puun hajun sekä kiskojen rasvan. Hän ehtii juuri tuntea sepelin rikkovan kämmänen ihon kaatuessaan ennen kuin kaikki äänet, hajut ja tunteet häviävät yhtä väkivaltaisesti kuin ne on joskus annettu.

Yksinäinen sielu löytää ystävän

”Mä diggaan tällaisesta suoraviivaisesta meiningistä. Just tällaisesta garagepunkista. Ja tavallaan elämästä kaikessa banaaliudessaan.”, tyttö kertoo huolettomalla äänellä. ”Mä olen kadottanut oman identiteettini jo ajat sitten”, täydentää poika. Kahden ihmisen väliin putoava syvä hiljaisuus imaisee hetkeksi sisäänsä baarin hälyn ja ihmisten äänet, kunnes tyttö katkaisee hiljaisuuden. ”No mutta mä ainakin aioin vetää tänään perseet”. Hän tyhjentää huurteisen Jägermeister-lasinsa ja huuhtoo yrttiviinan maun suustaan laimealla, suomalaisella keskioluella.

Pieni klubi on täyteen ammuttu. Lämpimät vartalot osuvat toisiinsa ihmisten liikkuessa edestakaisin. Lavan luokse, baaritiskille, kuka minnekin. Kuuluu puhetta, naurua ja huudahduksia. Kieltolaista huolimatta terävä tupakan tuoksu kantautuu nenään, kun lavan edessä joku sytyttää savukkeen. Nopeasti vieressä huojuvan rotevan miehen tunkkainen haju ajaa sen ohitse.

Kitaran signaali aloittaa noidankehänsä soittimen ja vahvistimen välillä. Rumpali laskee nopeasti rytmin, vaikkei rytmillä väliä olekaan. Basisti ja kitaristi sahaavat kolmea sointuaan. Laulaja kai puhuu, huutaa tai saattaa laulaakin jotain mikrofoniinsa. Ei siitä saa selvää eikä tarvitsekaan. Tänään ei tarvitse ahdistaa. Viileä olut rentouttaa mielen ja sammuttaa janon. Äsken nautittu Jägermeister lämmittää vielä kurkunpäätä. Pää heiluu. Ihmiset pomppivat. Olo on kevyt ja tennarit nousevat tahmaisesta lattiasta. Joku tönäisee takaa, toinen antaa tukea horjahtavalle. Ystäviä ja lämpöä, hien hajua ja helppoja tunteitä keskellä pimeintä talvea.

Keskiyön jälkeen kaksi humalaista ventovierasta kohtaavat. Kaiuttimista pauhaa musiikki, jota kumpikaan ei enää myöhemmin muista. Vaihdetaan sanoja, joilla ei ole suurempaa merkitystä. Jostain syystä he poistuvat samaan aikaan ja samaan suuntaan. Kaikki tapahtuu nopeasti ja sattumanvaraisesti. Yksinäinen sielu löytää ystävän Helsingin yössä. Portsari avaa oven kylmään talviyöhön ja tyttö horjahtaa eteenpäin. Liika punkkia, liikaa olutta ja liikaa Jägermeisteria.

Poika avaa hitaasti silmänsä peläten äkkipudotusta humalaisesta unesta ja metafyysisestä matkailusta kylmään, krapulaiseen todellisuuteen. Päässä jyskyttävä kipu kertoo elämästä. Verhot ovat kiinni. Herätyskellolla on tänään vapaapäivä. Sen viisarit näyttävät neljää. Horisontin takaa kurkistanut aurinko on laskenut jo ajat sitten. Tyttö vierellä nukkuu edelleen. Hengittäen syvään ja rauhallisesti, viehättävä hymy unisilla kasvoillaan. Edellisen illan meikit ovat jääneet pesemättä ja levinneet poskille. Hiukset ovat sekaisin. Kauneus on käsinkosketeltavaa.

Mielen järkkymätöntä rauhallisuutta häiritsee kasvava päänsärky. Täytyy ottaa särkylääke. Yöpöydällä on niitä muutama sekä lasi puolillaan vettä. Se on jäänyt siihen yöllä ja on lämmintä sekä seissyttä, mutta sen täytyy kelvata. Ei ole mieltä nousta sängystä ihan vielä. Silmät sulkeutuvat vielä hetkeksi. Miksi murehtia?

Pienet asiat ja hetket tekevät elämästä rakastettavan. Samalla niiden hetkien mitättömyys ja riittämättömyys tekevät siitä myös ahdistavan. Mutta kuka sanoo, että elämän pitää olla merkityksellistä ja suureellista? Elämä on lyhyt ja jos jää paikoilleen maailma ajaa auttamatta ohitse. Ihminen vanhenee hetki hetkeltä, uudistumatta koskaan kokonaan. Pääasia on, että elää. Kukin tyylillään. Elää hetkistä ja elää ihmisistä. Ystävistä, joiden olkapäähän nojata. Rakastajista, joiden kanssa jakaa yön pimeimmät tunnit. Sielunkumppaneista, joiden vuoksi kannattaa nousta aamulla. Niin yksinkertaista sen täytyy olla ja enempää ei tarvita.

Liikemies brysseliläisessä hotellihuoneessa

Brysselin kadut tuoksuvat. Tuoretta pyyntiä aamuvarhaisen kalastajilta, Pohjanmeren parasta, notkuu ravintoloiden pöydissä. Höyryäviä simpukoita padassaan, vierellään lautasellinen öljyssä paistettuja paksuja ranskalaisia perunoita, joita tuntuu idioottimaiselta kutsua ranskalaisiksi tässä kaupungisssa. Maassa, mistä alkoi perunan taival yhdeksi länsimaisen roskakulttuurin kulmakiveksi. Amerikkalaisten sotilaiden aikoinaan epäonnistuneesti nimeämä kulinaristinen helmi. Matkailijan on niitä maistettava. Belgialainen majoneesi valuu paksuille sormille, joita uuden vuosituhannen amerikkalainen pyyhkii edelleen samalla intohimolla rasvaisiin huuliinsa.

Vanhan keskustan kadut ovat kapeita ja ahtaita. Pieneen kaupunkiin on ahtautunut paljon kulttuureja, valtaa, väärinkäytöksiä, vastuutonta hyvinvointia sekä ihmiselämän kurjuutta. Epätavallisen lämmin kevättalvi on nostanut keskipäivän lämpötilan pitkälti toiselle kymmenelle. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja heijastuu häikäisevästi lasitornien seinistä. Paksun päällystakin alla hikoiluttaa ja kiristävän paidan kainalot kostuvat kun mies kävelee kaduilla.

Työ on tuonut jälleen tänne eurooppalaisen vallan ja vastenmielisyyden ytimeen. Merkityksetön työ, jossa mitättömät miehet yrittävät kovalla hinnalla luoda itselleen sisältöä ja miehuutta. Paksua pankkitiliä ja nopeita voittoja. Kokoushuoneesta toiseen, myöhään venyneeltä illalliselta hotellin aamupalapöytään, jossa edellisillan fyysistä velkaa yritetään maksaa takaisin tuorepuristetulla mehulla ja hedelmillä. Miestä vapisuttaa, mutta ei niinkään fyysisestä rasituksesta.

Elämän ilonsa menettänyt liikemies siistissä ja anonyymissa hotellihuoneessa. Vieraat kasvot tuijottavat peilistä, silmänaluset mustuneina, mieli täynnä merkityksetöntä tietoa ja teeskenneltyä halua. Halua menestyä, osata tai kiinnostua ympärille rakennetusta keinotodellisuudesta, jossa kalenteri sanelee rytmin ja käyntikortti ihmisarvon. Niinä hetkinä pieni huone tuntuu entistä ahtaammalta ja aamulla kaulaan solmittava mikrokuituinen solmio kuristaa poikkeuksellisen paljon.

Mies kävelee kaduilla, Bruxelles-Nord aseman läheisillä sivukujilla. Niiden samojen lasitornien varjojen katveessa. Kadut ovat ahtaita kuin ihmismieli. Myöhäisen iltapäivän ruuhka tuntuu iholla, kun mies yrittää painautua läpi ihmismassan. Korvissa pauhaa kymmenien vieraiden kielten kakofonia ja mies tuntee itsensä vieraaksi. Yksi kauppa soittaa taukoamatonta arabi-iskelmää, seuraava myy huonolaatuisesta muovista tehtyjä kiinalaisia keittiö- ja siivoustarvikkeita, viereinen taas pienten indonesialaisten käsien ompelemia kauluspaitoja, jonka puuvillaan on sekoitettu ihoa kutittavia kemikaaleja.

Rasvainen kebab haisee nenään ja sekoittuu ylitsepursuavien roska-astioiden auringonpaahtamaan aromiin. Alipalkatut, itäeurooppalaiset prostituoidut keimailevat halvoissa alusvaatteissaan, pienissä näyteikkunoissaan ja kutsuvat sisään punaisten lyhtyjen kadulla käveleviä hiljaisia miehiä. Lounastunnin huora haisee iholla edelleen. Suihku ei poista sitä hajua eikä tunnetta. Orgasmin jälkeinen tyhjyyden tunne. Tylsyys on subjektiivista. Se pitää ymmärtää. Tyhjyys on absoluuttista. Se pitää täyttää äänillä, hajuilla, mauilla ja tunnoilla.

Peilistä tuijottaa vieras mies ja kotona odottaa vieras vaimo. Työ on sumua, keinotekoista todellisuutta, johon paetaan oikeaa elämää, jota ei uskalleta elää. Mies on yksin ja väsynyt. Illalla lento takaisin. Takaisin minne? Sinne mistä tulit, mutta mistä et koskaan lähde.

Jari ja vaimo leipäkaupassa

Pakkasen narina talvikenkien alla. Perjantai-iltapäivän lyhyt seesteinen hetki, se kun viikon tehtävät on takana ja edessä on viimeinen kuppi kahvia toimistolla , on jo kauan sitten ohitettu. Ruuhka on jo saanut hetkellisesti levänneet hermot kiristymään uudelleen. Jari astuu sisään kaupan liukuovista ja kohti ruokakaupan käytäviä, johon satojen asiakkaiden kengistä sulanut lumi on muodostanut lätäköitä ja kuraa. Jari tuijottaa eteenpäin. Kolikko taskusta ja kauppakärry mukaan. Pyörät narahtavat liikkeelle, rasvaa tarvitsisivat.

Automaattinen portti aukeaa. Hedelmä ja vihanneshyllyt notkuvat molemmin puolin. Maapallon toiselta puolelta kannettuja, sekä riistotyövoimalla tuotettuja että hyvän omantunnon merkillä varustettuja, banaaneja. Marokolaisia mandariineja ja espanjalaisia appelsiineja. Eksoottisia hedelmiä sieltä missä sesonki sattuu olemaan. Välimeren rannoilta rahdattuja ja öljylämmitteisessä kasvihuoneessa Suomen pakkasissa kasvatettuja tomaatteja. Valintoja ja vaihtoehtoja. Mutta eihän Jari niistä välitä, vaimo hoitaa nämä asiat perheessä.

Taas mennään. Työnnetään kärryjä, jonka renkaat kiristävät laakereitaan, aivan kuin Jarin hermot ratojaan. Työviikko takana virastossa, joka ei paljon lämpöä tarjoa. Vaimon kengät kopisevat lattiaan tiheään tahtiin, pysähtyen välillä salaatti- tai hedelmähyllyn kohdalle. Matka jatkuu, kello nakuttaa, viikonloppu on vasta alkanut. Jari ei edes ajattele ruokaa vaikka nälkä onkin. Helvetti, mitä tästä viikosta jäi taas käteen muuta kuin palkka, joka maksetaan korvauksena siitä, että uhraat aikasi ja elämäsi asialle, jolla ei ole mitään suurempaa merkitystä. Sen korvaamiseen ei mikään raha riitä.

Leipähyllyt jäävät taakse. Paistettu leipä ei ole tuoksunut enää tuntikausiin. Ylihinnoittelusta huolimatta leipää häviää tasaisesti hyllystä ihmisten kärryihin. Ei kai enää kovin moni osaa leipää leipoakaan. Jari ei edes muista osaako vaimo leipoa. Syötiinkö seurustelun alkuaikona tuoretta sämpylää? Joskus silloin opiskelun viimeisillä metreillä. Silloin oltiin aivan toisessa elämässä.

”Jari!”

Jari havahtuu ehkä vasta kolmanteen kipakkaan kutsuun, joka pysäyttää askeleet ja harhailevat ajatukset. ”Jari, otatko sinä sitä leipää? Ei siellä kotona ainakaan ole. Jos et ota, niin sitten ollaan ilman koko viikonloppu. Koita nyt jo päättää.” Vaimon äänessä ei ole lämmön häivähdystäkään, kuten ei myöskään kiristyvässä pakkasilmassa ja hermoissa tai työviikon tuloksissa. Miksi jatkaa tätä? Miksi mennä ruokakauppaan, jos ei halua.

Jari on opetettu vaatimattomaksi. Eihän elämä yhtä juhlaa voi ollakaan, mutta onko liikaa pyydetty, että välillä olisi mukavaa. Miksi viikonlopun ruokaostosten teko on suoritus, josta ei selviä ilman, että satutetaan toista. Pienistä asioista nousee suuri riita. Ivallisia huomautuksia, kiukkuisia käskyjä, lämpimien sanojen puute ja lamaannuttava yksitoikkoisuus. Välillä Jari miettii, että tässäkö elämä on?

Kauas on hiipunut muisto hyvistä hetkistä. Aina ei voi tietenkään olla nuori, mutta kyllähän aikuisenakin on lupa nauttia. Miksi sitten eletään näin? Milloin ihmisestä, jota kuvittelit rakastavasi on tullut niin kärttyisä? Miksi aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan ja tuhlaavat päivänsä kiukutteluun, jota kuvittelisi kuulevan lähinnä alakouluikäisten välituntileikkien huonoimmalla hetkellä. Ero on siinä, että lapset unohtavat ja nauravat taas kohta. Ei elämä ole niin vakavaa. Tai ainakaan ollut ennen.

Raskaat ruokakassit lasketaan auton tavaratilaan ja matka kotiin alkaa. Koti, josta on velkaa laillisille koronkiskureille. Koti, jonka vuoksi raadetaan virastossa viikosta toiseen ilman aitoa kiitosta tai ihmisläheisyyttä. Koti, jonka lämpö on taas karannut auringon myötä horisontin taakse. ”Ja me jäimme tänne loukkuun”, Jari miettii.

Auto kaartaa pysäköintialueelle eikä Jari edes muista ajaneensa. Auton ovi paiskahtaa vieressä kiinni. ”Mitäköhän vaimo äsken sanoi?” Jari nousee ja kantaa painavat kassit, ottaa raskaita askelia, nousee kerroksen kerrallaan ja astuu tutusta ovesta sisään, mutta tuntee olevansa vieraassa maailmassa.

Jari on kunnon mies, käy töissä ja maksaa veronsa. Juo oluensa, muttei kuitenkaan liikaa tai ainakaan liian usein. Ei lyö. Valittaa, muttei liikaa. Kuin ei miehen kuulukaan. Tunteet, jos niitä on joskus ollut, on aikaa sitten tukahtuneet. ”Hyvä niin. Mitä helvettiä niillä edes tekisi?”

Vatsan täytettä illaksi. Sitten televisiosta typerryttävä visailuohjelma tai uusi tosi-tv sarja, jossa kilpaillaan ja jahdataan unelmia. Jari on jo omansa unohtanut. Ei hän osaa niitä enää kaivata. ”Milloin sanoinkaan viimeksi rakastan sinua”, Jari miettii. Kai toinen sen tietää vaikkei itse enää tiedäkään. Televisio kiinni ja sänkyyn. Uni tulee nopeasti. Vaimo lukee vielä hetken romaaniaan ennen kuin nukahtaa myös. Nukahtaa eri aikaan ja näkee eri unia. Pian on taas aamu ja uusi päivä.